Ajatuksia pysähtymisestä

Olen ollut täällä viime aikoina vähän hiljaisempi. Viime kuukausiin on mahtunut sairastelua, arkea ja edelleen myös oman suunnan pohdintaa. Olen antanut itselleni aikaa olla ja miettiä asioita rauhassa ilman, että kaikkeen pitäisi heti löytää vastauksia.

Samalla olen huomannut pohtivani yhä enemmän pysähtymistä ja sitä, mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Me osaamme kyllä pysähtyä, mutta osaammeko oikeasti rauhoittua?

Olen huomannut tämän myös itsessäni. Voin olla paikallani, olla tekemättä mitään ja antaa päivän kulua ilman sen kummempia suunnitelmia. Silti sisällä voi olla levoton olo. Mieli käy läpi keskeneräisiä asioita, ajatukset siirtyvät jo seuraavaan tekemiseen ja tuntuu vaikealta vain olla.

Ulkopuolelta katsottuna olen pysähtynyt, mutta sisällä kierrokset saattavat edelleen käydä kovaa.

Ja siinä on mielestäni aika iso ero.

Kun keho ei malta rauhoittua

Me puhumme paljon levosta, palautumisesta ja siitä, miten tärkeää on välillä hidastaa. Mutta harvemmin pysähdymme miettimään, miten vaikeaa rauhoittuminen voi todellisuudessa olla.

Jos on tottunut pitämään monta asiaa mielessä, ennakoimaan, huolehtimaan ja tekemään jatkuvasti jotakin, pelkkä tekemisen lopettaminen ei välttämättä tuo mukanaan rauhaa.

Keho ja hermosto eivät aina seuraa mukana siinä hetkessä, kun päätämme ottaa rennosti. Vaikka ympärillä olisi hiljaista ja kalenterissa tyhjää, sisäinen levottomuus voi jatkua.

Olen itse huomannut, ettei rauhoittuminen olekaan aina niin yksinkertaista kuin voisi ajatella. Se on jotain muuta kuin tekemättömyyttä. Se on sitä, että myös sisällä alkaa vähitellen olla tilaa ja kiireen tunne hellittää.

Ehkä juuri siksi palautuminen ei aina onnistu vain varaamalla kalenteriin vapaata aikaa. Joskus meidän täytyy opetella tunnistamaan, mitä meissä tapahtuu silloin, kun viimein pysähdymme.

Ja ehkä meidän täytyy myös antaa itsellemme aikaa siihen, ettei rauha synny käskystä.

Kun arki pitää meidät jatkuvasti liikkeessä

Katsoin hiljattain dokumenttia stressistä, ja jäin miettimään sitä, miten meidän tavallinen arkemme oikeastaan toimii.

Monen päivät ovat aikataulutettuja melkein minuutilleen. On työt, lasten menot, kauppareissut, kotityöt ja kaikki ne pienet asiat, jotka pitää muistaa ja hoitaa. Seuraavaan asiaan siirrytään usein jo ennen kuin edellinen on kunnolla ohi.

Tällainen rytmi tuo elämään myös paljon hyvää. Aikataulut selkeyttävät arkea, auttavat ennakoimaan ja luovat tunnetta siitä, että asiat ovat hallinnassa. Tiedämme, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja se voi tuntua turvalliselta.

Mutta olen alkanut miettiä, mitä se tekee meille, jos olemme jatkuvasti suuntautuneina johonkin seuraavaan.

Vaikka emme olisi fyysisesti liikkeessä, aivot saattavat käydä koko ajan. Muistamme, suunnittelemme, ennakoimme ja pidämme mielessä asioita, joita pitää vielä tehdä. Kun yksi asia on hoidettu, mieli siirtyy jo seuraavaan.

Ja kun viimein tulee hetki, jolloin ei tarvitsekaan tehdä mitään, rauhoittuminen ei välttämättä onnistukaan noin vain.

Ehkä olemme niin tottuneita jatkuvaan tekemiseen ja valmiina olemiseen, että hiljaisuus tuntuu jopa levottomalta. Tekemättömyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että myös sisällämme olisi rauhallista.

Tämä on saanut minut pohtimaan sitä, voisiko arjessa olla enemmän pieniä hetkiä, jolloin meidän ei tarvitsisi olla menossa mihinkään. Hetkiä, joita ei ole täytetty seuraavalla tehtävällä tai ajatuksella siitä, mitä pitäisi tehdä.

Ei siksi, että aikatauluista tai suunnitelmallisuudesta pitäisi luopua. Vaan siksi, että niiden rinnalle tarvitaan myös tilaa, jossa ei tarvitse jatkuvasti ennakoida, suorittaa tai pitää kaikkea hallinnassa.

Ehkä kysymys ei olekaan vain siitä, kuinka paljon meillä on aikaa levätä, vaan siitä, osaammeko olla myös silloin, kun mitään ei tarvitse saada aikaan.

ღ Linda