Hukassa

Hukassa on aika osuva sana. Ei ehkä enää ihan tähän nykyhetkeen, mutta viimeiseen kuukauteen. Olen tehnyt muutosta alkuvuodesta asti. Silloin en vielä tiennyt mihin kaikkeen se johtaa, nyt olen viisaampi. Mutta siinä samalla kadotin oman ytimen. Koskien omaa elämää ja työelämää. Olen taas kerran opetellut olemaan enemmän läsnä ihan pelkästään jo omassa kropassa, mutta myös arjessa, elämässä. Se on ajoittain ollut vaikeeta. Ja hei, en todellakaan ole wonderwoman, joka pystyy mihin vaan. 

Välillä se mitä opetan unohtuu itseltä. On niin paljon helpompi auttaa muita, kuin itseään. Ja siinä on monta kulmaa mistä lähteä avaamaan itselle sitä miksi? Nyt lähtee ehkä alkuperäisestä ajatuksesta vähän sivuraiteille, mutta pakko avata. On helpompi unohtaa itsensä ja keskittyä muuhun. Ei tarvitse oikeasti miettiä miksi. Voi vastata vaan, koska siksi ja mennä eteenpäin. Se on vaikeaa, koska ei halua pysähtyä katsomaan mitä itselle oikeasti kuuluu. Mitä siellä kuoren alla oikeasti on. Siellä voi olla kipeitäkin asioita mihin ei halua tarttua. Mutta usko mua kun sanon, että se kannattaa joskus tehdä. Sulla voi olla siellä jokin lukko mikä estää sua elämästä täysiä. Se voi olla lukko mistä et ole edes tietoinen. Se voi olla lukko minkä tunnistat, mutta et uskalla mennä syvemmälle siihen. Se voi olla lukko sun mielessä tai se voi olla lukko sun hermostossa. Se voi olla jotain mikä vaatii keskustelua tai se voi olla jotain mikä tarvii liikettä. Ja usein se on jotain mikä avautuessaan avaa muitakin ovia. Ai, että mikä ajatustulva lähti liikenteeseen. Ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinen, kun ajatuksesta syntyy toinen ajatus.

Palaan alkuun...hukassa. Mä tosiaan siirryin Olariin takaisin. Ja se jollain lailla on herättänyt mussa jotain. Jotain mikä ravitsee, jotain mikä saa mut tuntemaan, että olen elossa. Olen halunnut, toivonut, janonut rauhaa mun elämään. Hitautta ja tasapainoa. Mä pyöritän arkea yksin kolmen lapsen kanssa joista jokaisella omat tarpeensa. Saan venyä joka suuntaan ja itse on se joka viimeisenä saa huomiota. Ja mä tajusin sen, että mä tarviin hitautta. Mä tarviin sitä, ettei mun tarvitse kyylätä bussiaikatauluja. Mä tarviin sitä, että voin kävellä pienen hetken töihin tai käydä lenkill¨ä ennen töitä.Tai kirjoittaa tätä. Mä tarviin vapautta. 

Mä en suunnitellut tätä kirjoitusta, ei mitään muistiinpanoja, pelkkää ajatusvirtaa mikä vaan tulee. Mä olin tekemässä ihan muuta, kun yhtäkkiä tuli tarve kirjoittaa. Ja tämä ei synny kiireestä, kuormituksesta tai stressitilasta käsin. Tää syntyy silloin, kun mieli on saanut ottaa vähän happea. Ja eilen mulla välähti se, että olen koittanut keksiä pyörää uudestaan. 

Olen etsinyt itseäni väärästä paikasta. Olen koittanut tehdä työtäni väärästä energiasta käsin. Mä tajusin sen ytimen. Sen mikä on koko ajan ollut siinä, mut unohtunut...Olemisen taito, oleminen, pysähtyminen ja vielä kerran oleminen. 

"Hei haloo, onko ketään kotona." Siis mihin se unohtui matkan varrella. Mä astuin siihen ansaan, että pitäisi suorittaa, tehdä paljon. Ei ei, koitan elää ja opettaa juuri päinvastoin. Mulla on moni palvelu tökkinyt paljon juuri sen takia. Mun yin jooga on tauolla, koska se lähti enemmänkin suorittamiseen, kuin olemiseen. Ajattelin, että nyt paljon asanoita, ettei ihmiset tylsisty. "Oh lord, mikä aivopieru." Ja tunne siitä, että mun pitäisi olla jotain enemmän, jotain parempaa, jotain täydellistä. Ihminen on täydellinen silloin, kun se on epätäydellinen. 

En usko, että ihminen on koskaan valmis. Saa olla tavoitteita, halua, päämääriä. Kunhan muistaa elää just tässä hetkessä. Ja olla sitä mitä on. Ja tehdä asioita mitkä tuo itselle iloa ja tuntuu hyvältä, oikealta. Ja toki elämässä on asioita, velvollisuuksia mitkä pitää vaan tehdä, vaikka ei olisi niin kivaa. Mutta nyt puhun niistä mitä sä voit itse valita, mihin voit itse vaikuttaa.  

Olen makustellut tätä tilaa missä mun keho tällä hetkellä oleskelee. Tähän, kun pääsee niin ei halua pois. Hidastamista ja pysähtymistäkin voi ja oikeastaan pitää harjoitella. Varsinkin, jos se on vieras käsite. Mutta sitä ei missään nimessä pidä suorittaa tai ottaa paineita siitä. Hei, en mäkään joka päivä pysty olemaan zen tilassa. Välillä sitä eksyy ja on hukassa. Kun siihen makuun pääsee ja oppii olemaan niin harha askeleiden jälkeen ei kuitenkaan tarvii aina aloittaa alusta. Pienet teot, pienet olemisen hetket, yksi pieni hengähdys. Sä voit aina valita. Sä saat aina valita.

Sä et ole epäonnistunut, sä olet elänyt sillä tavalla, kuin olet. Ja se on fine. Aina on mahdollisuus ottaa vähän happea ja tutkiskella suuntaa. Riittää, että sulla on halua tai pelkkä tunne sun kropassa, että sä tarviit jotain muuta. Oikeastaan riittää jo se, että löysit itsesi tämän tekstin parissa. Mä olen täällä, mä autan sua. 

Mä myös tajusin, että haluan jatkaa yin joogan pitämistä. Sillä tavalla mitä se alunperin on ollut. Hidasta, olemista omassa kehossa, olemista tässä hetkessä. Pienellä liikkeellä tuoda hermostolle turvaa ja rauhaa. Tämä pätee kaikkiin mun hoitoihin ja palveluihin hieronnasta lähtien. 

Haluan tarjota hermoston turvaa ja rauhaa, lempeän ja hyväksyvän kosketuksen. Haluan sun kokevan tulevasi kuulluksi ja nähdyksi. Ja haluan pystyä sanomaan hyväksyvä, lempeä kosketus ilman, että se ymmärretään väärin. Ja mä haluan pystyä tekemään työni täydellä sydämellä ja rakkaudella. 

Mun ajatuksen virta on tainnut saavuttaa päätepisteen. Tähän on hyvä lopettaa.
Ihanaa, jos jaksoit lukea tänne asti. 

-Linda